Ikimuiston leiri 13.6-16.6 2019

Antoisa viikonloppu takana. Porukkaa ei ollut liikaa joten voitiin leireillä meillä kotona. Tietenkin kouluttajana Satu Ehrlund jonka kanssa historiikki on pitkä.

Hätäsimmät ilmesty paikalle jo torstaina. Paikalle saatiin myös yksi Evergrey's kasvatti omistajansa Saanan kanssa. Tykättiin molemmista. Lupaava koirakko josta toivottavasti kuullaan vielä.

Leirin aikana tontillamme tepasteli 13 vierasta koiraa. Kaikki meni todella helposti ja pingottamatta. Myös ne "rähisijät " joiden omistajat olivat hirvittävän stressaantuneita ja ahdistuneita saivat aivan taatusti kivan viikonlopun koiriensa kanssa. Täällä ei tänäkään vuonna rähisty 😇

Itselle tärkeintä ja suurin syy miksi näitä leirintynkiä kasvattieni omistajille järjestän on se , että voidaan olla fyysisesti tukena kun joku asia on hankalaa. Saadan apua ihan vaikka siihen arjenkin sujumiseen. Kaikki kasvattieni omistajat ovat minulle tärkeitä. Onhan sekin toki mukavaa kun meikäläinenkin ja mieheni Mörkö nähdään ihmisiäkin joskus 😂

Parasta , ehdottomasti parasta tänä vuonna oli saada ihmisiin ilo takaisin. Monella oli muodostunut "kärpäsestähärkänen" ja arki oli muodostunut jotenkin kumman raskaaksi. Löytyi hymy ohjaajille ja koirille - Tämä on parhautta 💖

Kiitos osallistujille . Ruokaihmisille. Kouluttajalle. Teitte leiristä jälleen Ikimuistoisen 💖

Melkein vuosi...

Kohta on kulunut melkein vuosi kun menetin yhden "Elämäni koirista" . Ei ole mennyt viikkoakaan ilman tuskaa , surua ja ikävää.  Kusti oli koira jonka kaltaisen olen omistanut kerran aikaisemmin tässä elämässä.

 Vaikea monen mielestä. Vaikea siksi ettei ole ollut muiden komenneltavissa. Uskollinen ja lojaali omilleen. Peräänantamaton tekemisissän. Röyhkeä ja vähän jäyhä mieleltään. Rohkea, äärimmäisen rohkea. Ei kumarrellut mitään eikä ketään , ei missään tilanteessa. Vahti autoa, kotia ja vaikkapa laukkua julkisella paikalla. Nämä ominaisuudet Kustilla oli syntyjään. Ainoa mitä opeteltiin oli se että kuinka tosissaan ja millä kapasiteetilla vaikka sitä laukkua piti siellä julkisella paikalla vahtia , tai saako mennä päälle jos luvan kanssa joku "vieras" tuli automme kyytiin. Kusti ymmärsi n. kahdeksan kuukauden iässä että on muka ookoo jos mutsi hyväksyy kaikenmaailman "ystävät" omaisuutemme lähellä. Sen silmistä näki että se oli aina valppaana ja valmiina toimimaan. Se oli aivan uskomaton ja ainoa koira joka on ominaisuuksiltaan ollut niinkuin Yrjö-Petteri . Tunsin olevani onnekkain ihminen päällä maan. Minulle oli annettu aivan upea koira käsiini.

Yritin myydä Kustin pentuna niinkuin muutkin pojat. Pennunkatsojat toisensa perään sanoivat minulle että siinä on ihan liikaa kaikkea. Sillä oli satalasissa kokoajan ja se näytti sen kaikissa tekemisissään. Pojan ollessa n.visi kuukautta pidettiin perhekokous jossa ilmoitin että Kustille ei enän etsitä kotia. Joidenkin on vain tarkoitus jäädä kotiin.

 Kusti jäi ja vei sydämemme.

Kohta on vuosi siitä kun menetin hänet. Vielä ei ole onnellisia muistoja, on vain viiltävää surua ja ikävää. 26.1 2018 menetin tämän elämäni koiran. Hän hyppäsi auton eteen 2,3 km kotipihasta. Hän lähti yllättäen omasta pihastamme.Se 10 minuuttia muutti elämämme iäksi. Olimme sen 10 minuuttia varomattomia ja luottavaisia - kuulemani mukaan myös välinpitämättömiä ja huonoja koiranomistajia. Niin me olimme...

Kusti oli elossa kun yksi hänen laumastaan tuli paikalle. Hän kiipesi rakkaan autonsa takapenkille ja jätti meidät tässä elämässä.

Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella että hän oli yhdessä rakkaimmista paikoistaan, yhden rakkaimman ihmisensä kanssa.

Suru ja tuska - jonainpäivänä....

Voi Kusti kuinka meillä onkin niin suuri ikävä 💔

Se on kesä ny

Heinäkuu. Kuuma, ihan järjettömän kuuma. Kuukausi on mennyt jotakuinkin koiria viilentäen. Kahluualtaat on olleet käytössä jokapäivä. Tarjoihin hommattiin isommat juomaämpärit ja lenkkeilty ei olla nimeksikään.

 Viimesenä heinäkuisena viikonloppuna kutsuin parinpäivän varotusajalla muutamia kasvatinomistajia seurustelemaan. Totaalinotkuilun ja siekailemattoman elämästä nauttimisen lisäksi ajoimme koirien kanssa myös jälkeä.

Ihan parhautta oli saada viettää mukava viikonloppu kerrassaan mainioiden ihmisten kanssa. Lauma otti taas hyvin vierailevat tähdet vastaan ja vältyttiin kaikenlaiselta turhalta säädöltä.

Ihana oli myös nähdä "Meiän Matti" joka siis lähti loppuvuodesta sijoituskotiin Danin luo. Takajaloissa näkyi vielä merkkejä luukalvontulehduksesta mutta yleiskunto oli jo hyvä ja jos liikettä ei takajaloissa nähnyt ei voisi arvata että Maxi oli lähes halvaantunut silloin pentuna.

 Maxilla oli kiva viikonloppu kun sai porskutella menemään niinkuin tykkäsi 💓

Mä niin rakastan elämääni näiden ihanien nelijalkaisten ympäröimänä. Kasvatinomistajissa on niin monta ihanaa ihmistä ja perhettä. Kaikille en soittele muttei se missään nimessä tarkoita sitä ettei teidän elämänne kiinnostaisi. Soittaa saa , viestit lämmittävät ja olen kiinnostunut kuulumisista aina. Tää intohimoni "kennelmammana" on kuitenkin kestänyt jo 26 vuotta joten tälläiselle erakolle se on melkoinen saavutus että edes vastaan puhelimeen tai viesteihin 😄 Toki tämä sairauteni aiheuttaa paljon uupumusta suurten kipujen vuoksi mutta silti tää kennelmammana toimiminen on suurimpia voimavaroja elämässäni. Olette tärkeitä ja olen onnellinen kun kasvattini saa elää hyvän elämän ennenkaikkea rakastettuna perheenjäsenenä jota ei heti laiteta kiertoon kun harrastukset muuttuu liian tuloskeskeiseksi ja menestys tai sen puute ei kaksijalkaista tahoa miellytä.

Ai niin, on minulla taas semmoinen Unelma, sen nimi on Martta. Se on Kustin pikkusisko. En ensin antanut itselleni lupaa rakastua, sitäpaitsi se oli TYTTÖ. On se melko älykäs 😏

Viimeinen kevät

Yksi elämäni koirista on ehdottomasti Akka. Paska-Akka 💖 Ihan semmoinen sika koiraksi on hän ollut nuorempana. Nyt hän on vanha sika 😜 Elämää on käyty yhdessä 12 vuotta.

  Olen joutunut kuopan pohjalle. Viettänyt tuskaisia unettomia öitä odottaen väistämätöntä - Kevät.

Sula maa. Itse kaivettu hauta . Akalle .

 Miten tämä elämän kulku vie minulta kaikki rakkaat näin peräkkäin ? Ei tahdo ihminen kestää tätä surun musertavaa viittaa.

 Koska Akka elää vielä ,emmekä ole tehneet viimeistä matkaamme yhdessä , päätin kerrankin kirjoittaa muistoja mummosta vielä kun tallustetaan täällä yhdessä.

 Ensimmäinen muisto. Akka seitsämän viikkoa. Muutto satojen kilometrien päähän meidän uuteen kotiin. Koirien purku ihanien ystävien pystyttämiin uusiin juoksutarhoihin. Akka oli kerännyt kierroksia ja autosta tarhaan päästyään purki raivonsa siskoonsa. Tiia "kennel Wanabii" meni onneton väliin ja sai Akan sormeensa. Ei päästänyt tenava irti vaan roikkui kiinni kun takiainen. Joudutiin kampeamaan irti- Tiialla arpi ikuisena muistona.

 Akka oli voimakastahtoinen koiranalku joka kokeili usein rajojaan - Luoksetulo lällätystä, pöydillä nukkumista , varastelua , toisten kiusaamista jne. 

 Voittaja näyttelyssä neiti näykkäisi tuomaria nenästä. Harry Tast pyysi Akalta anteeksi - astui neidin varpaille, kertoi hää 😊

 Akka ei ole kumarrellut ketään , ei pelännyt mitään. Aiheuttanut lukuisia sydämentykytyksiä , ollut raivostuttava ja äärimmäisen rakas. Helppo ja varma arjessa. Itsepäinen ja täysi sika.  Belgi parhaimillaan.

Erikoisnäyttelyssä se kerran suuttui tosissaan Marmaran kasvattajaan. Oltiin oltu aamu kahdeksasta näyttelyssä ja kello kuus illalla seistiin kasvattajaluokassa. Tunti oltiin jo pönötetty paikoillamme. Kaikki meistä ihan loppu. Seläntakana seisoi mamma-Marmara ja käytti naksutinta. Ihan jatkuvasti ja kokoajan. Me ihmiset ruvettiin hiiltymään ja kovin ärsyyntymään - Akka otti kuitenkin tilanteen haltuun kun ei se ymmärtänyt miksi tää kohteliaisuus kun kaikkia kuitenkin söi... No kaikkihan me meinattiin laskee housuun kun Akka kertoi mielipiteensä, olkoonkin että minä ja mamma-Marmara  oltiin tilanteen "polttopisteessä" Akka kun painui pahalla rähinällä iholle , taisi se naksutinkin hiljentyä... 😅 

Akka on ollut aina vain minun koirani. Koettiin yhdessä myös kennelissä työskentely. Akka käyttäytyi kuin sika , siis sille pomolleni kun en ollut paikalla . Olisi kuulema pitänyt kouluttaa koirani ... Kerran tämä pomo jäi katsomaan miten hullu Belgi-laumani sikailee kanssani. Totesi hetken seurattuaan että "häntä on kusetettu vuosia " . Sellasta se on kunnon Belgisian kanssa 💓

Akka tuli kipeäksi "kenneliaikoinani" . Asuessani kennelissä hän pääsi lenkille vapaana. Muutettuamme rivitaloon hän lenkkeili satunnaisesti remmissä, päivittäin menessämme kennelille töihin, hän lenkkeili vapaana päivittäin mieheni kanssa kun hän vei koiria juoksemaan. Myöhemmin selvis - paljon myöhemmin että kun laitoin Akan autoon niin hän ei tullut sieltä ulos kun olivat lenkillä. Ei tullut miehelle mieleen mainita kun olihan mummo mukana ja itse valitsi...

Kun muutimme Erälahteen ja tulimme mummon kanssa maalaamaan. No hän ei maalannut - hän riemastui. Mamma mukana ja peltoa silmänkantamattomiin. Annoin vanhuksen elää ja nauttia. Hän juoksi kaksi päivää ja lihakset meni jumiin. Häntä hierottiin ja hoivattiin ja lääkittiin. Kunto palautui.

Talvella tuli äkkiä syvä hanki sitten sade , jää ja paha liukastuminen...

Mikään lääkitys ei poistanut ontumista. Kipulääkkeet eivät auttaneet kun hiukan. 

Tehtiin päätös mahdollisimman kivuttomasta lopusta. 

Unohdettiin Akka. Se sanoi mulle että " Nokka kohti uusia tuulia ja antaa mennä ". 

Lenkkeilty ollaan nyt pari viikkoa  ei kipuja. 

Ei ehkä ole Akan viimeinen kevät...

Rakkaus satuttaa

Aina uuden vuoden koittaessa sitä ajattelee positiivisesti että tämä vuosi olisi parempi. Se edellinen vuosihan laittoi jo polvilleen ja suru musersi. 

 Tämä vuosi olisi parempi. 

 Ei se ole. 

 Menetin yhden elämäni koirista. Kustia on niin pakahduttava ikävä. Paras Saksanpaimenkoira Ikinä. Sieluni jatke . Tekee niin kipeää...

On ihan järjettömän vaikea menettää rakas äkillisesti. Punkki, Molli ja Kusti - kaikki ihan liian nuorina ja odottamatta. 

 Ihmiset . Sanat eivät taivu ihmismielen kuvailuun . Olisin hämmästynyt jos jaksaisin . Luultavasti en yllättynyt kuitenkaan... Koiraharrastus tuo ihmismielen parhaimmat puolet esiin. Aina kuulee itsestään uutta , tai miehestään . Jopa lapsikin on saanut osansa... 

 Mikä saa jatkamaan kasvattamista ? 

 Näkisittepä sen uuden pennunomistajan tai perheen kun ne tulevat ensimmäistä kertaa pentua katsomaan , uutta perheenjäsentä. Kun se menee oiken - sitä tunnetta ei voita mikään . 

 Rakkaus. 

 Kiitos kaikille upeille pentujeni perheille 💓

Elämä jatkuu vaikka se ole enään koskaan sama...

Elämä kuljettaa ja koettelee

Kukaan ei saa kantaakseen enempää kuin jaksaa kantaa. Vai niin...

Minä tyttö se olen vahva kun kallio, elämä anna tulla vaan - kaiken kestän vaikkka hampaat irvessä.

Loppuvuosi on ollut kiitettävän rankka. Luulin että Punkin kuolema oli suurin murheista. Ei se ollut. Elämä antoi minulle vielä enemmän... Fannyn koira Muru teki pennut ja luonnollisesti kotiin jäisi tyttö kasvamaan. tykkäsin harmaasta , Fanny ei. Kotiin jäisi siis blondi...

Pennut olivat neljä viikkoisia kun tunsin ettei blondilla ollut kaikki hyvin, sen tunsi käteen ettei sydän ollut ihan kunnossa. Sitten se rupesi parkumaan.

Blondi päästettiin kärsimyksistään ja unelmamme kuoli. Avauksessa selvisi ettei sydämessä ollut kehittynyttä toista kammiota ja sydän oli laajentunut ja kauttaaltaan pehmentynyt.

Tyttömme haudattiin punkin viereen, sytytimme tulet. Surimme.

Kenellekkään ei anneta enempää kuin kestää. Siksi sain enemmän. Saksanpaimenkoira kasvattini B-pentueesta oli maksamatta ja facea seuratessani tajusin ettei koirasta ollut laitettu aikoihin kuvia, kuulin myös muilta kasvatinomistajiltani että perheessä olisi ollut ongelmia koiran kanssa. Rupesin kyselemään koiran perään ja omistaja ilmoitti ettei aio maksaa koiraa ja ei kerro missä kasvattini on. Hän myös tiesi kertoa ettei tästä toiminnasta seuraa hänelle kun siiviilikanne...Olin suhteellisen hölmistynyt. Laitoin someen ilmoituksia jossa etsin koiraa. Koira löytyi n. kymmenessä tunnissa. Koiran uusi omistaja oli aivan ihana ihminen, kovin järkyttynyt luonnollisesti. Tykästyin häneen senverran että olisi ollut vallan sopivaa että koira olisi jäänyt hänelle. Yön yli nukuttuaan hän päätyi kuitenkin tuomaan koiran minulle. Poliisi ilmoitti minulle myös että koira on palautettava koska siihen päti "varastetun tavaran joku hässäkkä laki " .  Aivan mieletön kiitos tälle ihmiselle joka otti heti yhteyttä kun tajusi mitä oli tapahtunut. Olen ikuisesti kiitollinen .

Luonnollisesti tämän asian tiimoilta eräs vatipää otti yhteyttä ihmiseen joka päätti myydä omaisuuttani eteenpäin. Minulle on laitettu useita tekstiviestejä missä tämä itseään SPK-kasvattajaksi tituleeraava ihminen antaa ymmärtää että olen kaikkia kusettava kusipää jonka pennut vieroitetaan viisiviikkoisena ja niitä myydään ties kenen nimissä ja ties kenen nurkissa.  Kasvattieni omistajia on lähestytty somessa ja kerätty "aineistoa " näistä kuvittellisista rikoksista. Kasvattiniomistajat ovat olleet lähinnä närkästyneitä ja aineistoa on kertynyt...

Tulevana vuonna astutan jälleen sen koiran joka aiheuttaa niin paljon kateutta, katkeruutta jamitänäitänyton.. Rakkaan Kustin äiti 💓

Ja elämä jatkoi antamistaan...

Tein pitkän harkinnan jälkeen rakkauden teon. Oikea käsi oli juuri mennyt, kivut hirveät, Kustin sisko juuri tullut kotiin joka tarvitsi aika paljon kapasiteettiani. Kaverini , aloitteleva SPK kasvattaja heitti ilmoille ehdotuksen. Jos hän ottaisi Mollin reeniin ja käyttäisi näyttelyssä etc. Sydän sanoi ei , järki sanoi ; Totta vitussa. Kuuntelin järkeä. Ja niin lähti Molli ,yksi elämäni koirista, kohti maailman valloitusta.

Kuinka siinä kävikin niin...

Mollia ei enään ole.

                                                     R.I.P  10.01.2016- 22.12.2017

Liian suuri tähän elämään...

Joitain pentueita tehdään niin huolella ja hartaudella ettei moni sitä voi ymmärtää. Ne ovat jostain syystä ihan pikkasen tärkeämpiä. Tämä pentue oli yksi niistä...

 27.9 2014 syntyi 2+1 soopelia pentua . Yksi pojista oli iso ja potra , kaksi muuta paljon pienempiä. Toinen pojista kuoli heti, toinen, se potra,sinnitteli kaksi päivää.

 Henkiin jäi hän , yksi elämäni koirista. Egoa ja asennetta niin paljon ettei monessa koirassa sitä nää. Ehdottomasti yhden ihmisen koira joka ei minuakaan kumarrellut.

 Olen hukassa ilman tuota pientä perskärpästäni, komentelijaani ja mielensäpahoittajaa. Hän oli persoona ja niin suunnattoman suuri sielu.

 Hän ymmärsi puhetta joskus liian hyvin ja osasi jopa osoittaa mieltään ,"Suurilla Kirjaimilla",  häntä loukanneille ihmisille. Oman osansa saivat  äitini , mieheni ja tyttäreni sekä alkuu Heldalan kasvattaja. Minulle hän leppyi nopeaan , muut saivat osakseen ylenkatsetta pitkiäkin aikoja rikoksen luonteesta riippuen...

 Hän ei kuitenkaan kasvanut ihan niinkuin olisi pitänyt. Hän oli rotuisekseen kääpiö. Painoa aikuisena 1,6 kg. En osannut olla huolissani vaikka Heldalan kasvattaja epäili että kyseessä voisi olla kääpiösyndrooma. Pentu oli vilkas ja täynnä elämää.

Vuosi sitten tuli ensimmäinen episodi kun hän oli jo kaksi vuotias. Jätin hänet pitkästä aikaa kotiin kun lähdin reissuun. Hänellä oli tärkeä toimi kun hän oli Heldalan L-kleinien lastenvahtina pihalla. Tosissaan ja huolella hän virkansa hoiti ja oli normaali iloinen itsensä. Kun lapset ja vahti tulivat sisälle hän meni tajuttomaksi. Sain ensimmäiset viitteet siitä että sydämessä saattaisi olla jotain toimintahäiriötä. Eläinlääkäri lopulta epäili että koira oli mennyt hapoille pitkän työrupeaman johdsta ja saimme ohjeeksi vaatettaa neitiä pitkille lenkeille kylmille keleille. Meillä on sadetakki hupulla (keltainen ) ja neljä haalaria. Hän vihasi niistä jokaista. Jos katseet voisivat tappaa olisivat viattomat vastaantulijatkin vainaita lisäkseni... Taivuin murhaavien katseiden ja mökötyksien alla ja luovuimme niistä. Ei mennyt kovilla pakkasillakaan hapoille ja asia jotenkin siirtyi taka-alalle. 

Tänä vuonna juuri kun muuttorumbamme alkoi, hän oli kipeänä. Tullessani töistä (normaalisti kulki mukanani) hän ei tullut ovelle vastaan ja äitini epäili hänen olevan sairas. Hän pötkötteli sohvan selkänojalla kovin pahoinvoivan oloisena. Muutaman tunnin päästä hän oli oma normaali itsensä. Muistan silloin olleeni poissatolaltani - alitajuntani lienee epäillyt asian olevan vakavampaa mallia...

Normaaliarjessa koirassa ei ollut mitään vikaa. Se lenkkeili parin tunnin lenkit mennentullen ja palatessa. Se oli väsymätön vahti. Aina oli valmiina paitsi kun kello tuli yhdeksän, silloin se halusi nukkumaan. Silloin oli päästävä omaan sänkyyn nukkumaan mun sängyn viereen lattialle siihen mun tyynyn kohdalle. Hän kävi vaatimassa tämän jalkaani voimallisesti tökkäämällä. Täällä Erälahdessa hän tyytyi myös siihen että nukuimme sohvalla...

9.10 2017 Oli meidän viimeinen päivä yhdessä tässä elämässä.

Se oli hyvä ja kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ensimmäistä kertaa kuukausiin.  Aamulla haettiin kaupasta valkoisia ruusuja ja itselle tummaa hiusväriä - ei tiedetty miksi. Hiuksia en ollut värjännyt neljään kuukauteen ja valkosia ruusuja ei olla ostettu koskaan...

Illalla Punkki taputti minua olkapäähän hoputtaekseen - kääntyessäni hän makasi lattialla ja syliin päästyään veti viimeisen henkäyksen.

Kävelin viimeisen matkan hänen kanssaan koiralauman ympäröimänä seuraavana päivänä. Laitoimme hänet valkoiselle ruusupedille. Itkin. Sytytimme tulet.

R.I.P. 

Ikimuiston Bien Bunkki "Punkki" 27.09.2014-09.10.2017